Louis Belanger Vantaan- ja Tuusulanjoella vuonna 1798

Louis Belanger 1798/1802. Nukarin mylly ja Vantaanjoki. Helsingin kaupunginmuseo. (Resoluutioltaan parempi kuva löytyy täältä)

Kun tunnettujen pariisilaisten maisemamaalarien Louis-Gabriel Moreaun ja Francesco Casanovan (jonka vanhempi veli Giacomo on laajasti tunnettu muusta toiminnastaan) oppilas Louis Belanger (1756-1816) saapui vuonna 1798 ensi kerran Tukholmaan, oli hän jo tutustunut Vantaanjoen vesistöön ja luonnostellut siellä useita töitä. Tukholmaan saavuttuaan hän eteni nopeasti Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian jäseneksi ja hovimaalariksi. Miten hän siis alunperin joutui Vantaanjoelle?

Belanger syntyi ja opiskeli Pariisissa, mutta monien vaiheiden jälkeen hän päätyi mm. Italian, Sveitsin ja Englannin kautta vuonna 1798 Venäjälle. Aika Venäjän vierailulle oli kuitenkin huono ja alkamassa olevat sotatoimet Ranskan ja Venäjän välillä saivat ranskalaistaiteilijan jatkamaan matkaansa vielä samana vuonna Ruotsiin. Tällä taipaleella hän luonnosteli vaikutelmiaan Suomen pittoreskeista maisemista. Tiedossa on ainakin kymmenisen työtä tai luonnosta Suomesta, jotka Vantaanjoen varsilta olevien töiden lisäksi sisältävät näkymiä Kastelholman linnasta, Turun linnasta, Helsingistä, Hämeenlinnasta, Bomarsundista sekä muutamasta tunnistamattomiksi jääneestä paikasta. Osa näistä kuvista julkaistiin Belangerin guassimaalausten pohjalta syväpainomenetelmällä toteutettuina grafiikanlehtinä vuonna 1802 teoksessa Voyage pittoresque de la Suède (Gravé par I. A. Cordier).

Vantaanjoki-kuvia on vuoden 1802 teoksessa kaksi: Nukarin myllyä Vantaanjoen pääuomassa esittävä “Utsigt af Nukari Qvarn, emillan Tavastehus och Helsingfors i Finland - Vue du moulin de Nukari, entre Tavastehus et Helsingfors en Finlande” (yläkuva) sekä kuva vesisahasta otsikolla “Utsigt af en såg-qvarn, emillan Allersdlet och Helsingkorpe i Finland - Vue d’un moulin à planches, entre Allersdlet et Helsingkorpe en Finlande.”

Louis Belanger 1798/1802. Saha Vantaan... ei vaan Tuusulanjoella.
Museovirasto - Musketti. (Resoluutioltaan parempi kuva löytyy täältä.)

Jälkimmäisen kuvan on Museoviraston kuvakokoelmien tiedoissa arveltu esittävän Raalan kartanon sahaa Nurmijärvellä. Raalan kartanolla tiedetään olleen tuohon aikaan sahan, joten verrattain lähellä Nukarin myllyä sijainneena se on ollut luonteva arvaus Belangerin työn aiheeksi. Jos kuvaa kuitenkin katselee tarkemmin, on selvää, että Raalan sahasta ei voi olla kyse: taustalla näkyy selvästi järvi, jonka luusua on padottu sahan tarpeisiin. Vaikka tuon aikakauden maisemakuvissa maiseman muotoja usein liioteltiinkin, näyttäisi sahan molemmin puolin myös kohoavan suhteellisen jyrkkäpiirteiset rinteet.

Kuvan alle painetut paikannimet eivät valitettavasti nekään auta paikannuksessa. Allersdlet on täysin tuntematon paikka Suomessa eikä Helsingin (Belangerin Helsinki-kuvassa nimellä Hälsingfors), tai ehkä mieluummin Helsingin pitäjän (esim. Kuninkaan kartastossa nimellä Helsing), suuntaan viittaava Helsingkorpe sekään auta paikantamaan kuvaa sen tarkemmin. Saha on sijainnut jossakin näiden paikkojen välisellä alueella siinä missä Nukari toisessa työssä Hämeenlinnan ja Helsingin välillä. 

Vantaanjoen vesistössä ei kuitenkaan montaa järveä ole ja kun tiedetään Belangerin käyneen Helsingissä, Nukarinkoskella ja Hämeenlinnassa, mahdollisesti läpi Helsingin pitäjän kulkien, nousee Tuusulanjärvi ilmeisimmäksi vaihtoehdoksi. Tässä vaiheessa salapoliisityötä auttaa Visa Kuusikalliolta saamani Tuusulanjärven eteläpäästä otettu kuva paikalta, missä sijaitsee hiljattain valmistunut Tuusulanjoen kalatie. Maisemapiirteet ovat silmiinpistävän samanlaiset. Tällä Tuusulanjoen osuudella on lisäksi vaihtelevia karttamerkintöjä sahoista ja myllyistä varhaisimmista 1600-luvun kartoista lähtien. 

Tuusulanjärven luusua ja Tuusulanjoen alku. 1700-1800-lukujen vaihteessa Tuusulanjärven pinta oli karttakuvien perusteella (mahdollisesti patoamisen takia) korkeammalla. Kuva: Visa Kuusikallio.

 

Vaikka Tuusulanjärven eteläpäätä esittävä kuva ei suoraan osoitakaan Louis Belangerin kulkeneen tätä kautta juuri Helsingistä Hämeenlinnaan, sopisi se hyvin kuvaan. Belanger ei viipynyt Suomessa kauaa, hän saapui Tukholmaan elokuun alussa samana vuonna kuin lähti Venäjältä, ja toisaalta keskeisimmät Helsingistä Hämeenlinnaan kulkevat reitit veivät 1700-luvun lopulla joko Raalan (Rödskog) kartanon ja Nukarin kautta tai vaihtoehtoisesti Tuusulanjärven luusuan kautta Nukarin kartanolle, ja siitä edelleen kohti Hyvinkäätä.

Tuusulanjärven (Tuus by träsket) eteläpää vuoden 1727 Maakirjakartassa (www.vanhakartta.fi). Tässä kartassa paikalle ei ole merkitty sahaa tai myllyä, mutta sen sijaan tiemerkinnät “Landvägen till Helsingefo” ja “Landvägen till Tawastehus” Tuusulanjoen ylittävän sillan molemmin puolin.

 

Oli miten oli, Belanger ehti luonnostella Vantaanjoen varrella vielä ainakin yhden kuvan, josta hän työsti vuodelle 1808 päivätyn guassimaalauksen. Maalauksen taakse on Helsingborgin huutokauppakamarin mukaan kirjoitettu: “Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande". Kuva olisi siis tehty kymmenen vuotta Nukarissa käynnin jälkeen ja on mahdollista, että siinä on jonkin verran enemmän myös mielikuvitusta mukana. Ainakaan mylly, ikkunasta kurkistavine ja kalamiestä katsovine neitoineen, ei näyttäisi olevan sama kuin vuonna 1802 ilmestyneessä niin ikään Nukarin myllyä esittävässä painokuvassa.

Louis Belanger 1808, “Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande”. Teos myytiin 22000 kruunulla Helsingborgin huutokauppakamarissa vuonna 2014. (Tästä suuriresoluutioisempaan kuvaan huutokauppakamarin sivulla).

Oli kuvan kalastaja mielikuvituksen tuotetta eli ei, on Belangerin työ joka tapauksessa ylivoimaisesti vanhin vapakalastajaa Vantaanjoella esittävä kuva.

Kalastaja Nukarinkoskella. Yksityiskohta Louis Belangerin työstä "Moulin de Nukori à deux mille de Helsingfors Finlande" vuodelta 1808.

Ps. Jos tästä heräsi kiinnostus katsoa muita Louis Belangerin kuvia Suomesta, löytyy niitä verkosta vino pino. Tästä paikkakunnan nimeä klikkaamalla pääsee kutakin teosta esittävälle sivulle: Turun linna, Kastelholman linnan rauniot, Hämeenlinna, Helsinki, Bomarsund.

Millainen oli historiallinen Vanhankaupunginkoski?

Vantaanjoen koskista Vanhankaupunginkoski, eli historiallinen Helsingfors, omaa pisimmän kirjoitetun historian. Jo ennen Helsingin kaupungin perustamista oli paikalla merkittävä lohenkalastamo, joka 1500-luvulla, kaupunkia perustettaessa, oli kruunun omistuksessa ja toimitti kalaa Tukholmaan hovin tarpeisiin. Myöhemmin, kaksi sataa vuotta sen jälkeen kun kaupunki oli jo muutettu alueelta reilun viiden kilometrin päähän nykyiselle paikalleen, päätettiin kaupungin kasvavan vesiongelman takia rakentaa Vantaanjoelle vesilaitos. Paikaksi valikoitui Vanhankaupunginkoski, jonka läntinen haara oli jo aiemmin 1800-luvulla suljettu poikkipadolla (ks. patoamisen historiasta täältä).

Vaikka paikka on historiallisesti merkittävä ja kosken patoaminen oli myöhäinen vaihe sen historiassa, on säilynyt verrattain vähän tietoa siitä miltä koski kokonaisuutena näytti ennen patoamista. Olkoonkin, ettei patoaminen liittynyt mitenkään paikan historiaan Helsingin kaupungin perustamispaikkana.

Kuinka pitkä koski historiallisesti oli? Oliko se todella satoja metrejä pitkä kuten julkisuudessa on esitetty vai ainoastaan lyhyt putous, mihin paikan vanha nimi Gammelstads fall ehkä viittaisi? Vuonna 1738 Otto Brinck kirjoitti koskesta vuolaana virtana:

“Gamelstads-fårsen är en starck Stridande Ström, hwilken fördelar sig uti trenne grenar och är den på ömse Sidor med höga Berg omgifwen…” (ks. koko teksti täältä)  

Säilyneistä kartoista ja muista asiakirjalähteistä selviää, että yhtenäinen kuohuva koskijakso Vanhankaupunginkosken länsihaarassa oli noin 250 metriä pitkä. Selkeä viite tästä on Vanhankaupunginkoskea 1750-60-lukujen taitteessa ennen ensimmäisen poikkipadon rakentamista esittävässä kartassa. Kohtaan, jossa Vantaanjoki haarautuu itäiseen ja läntiseen koskeen on karttaan merkitty teksti “Öfra lugn wattnet” eli “yläpuolinen rauhallinen virta”. Tämän alapuolelta alkaa kuohuva koski.

Osa kartasta Geometrisk Charta öfver Gammelstads ån med dess Forsar. Belägen uti Nylands Lähn Raseborgs östra och Borgo härader samt Nurmijärvi och Hellsing Sochnar Författad ären 1757, 1758. et 1760. Kansallisarkisto.

Kosken itähaara on kartassa nykyiseen verrattuna hyvin erilainen, mutta syyt siihen löytyvät tulvatorjunnan nimissä myöhemmin tehdysitä louhinta- ja räjäytystöistä.  Kartta vaikuttaa syvyys- ja korkeustietoineen yksityiskohdiltaan tarkalta ja sitä se myös ilmeisesti on. Tälle saadaan tukea vuonna 1898, eli kosken patoamisen jälkeen, tehdyistä mittauksista Vanhankaupunginkosken padon yläpuolella. Näiden mittausten mukaan vedenpinta on korkean veden aikaan Viikintien yläpuolella, Kuninkaankartanonsaaren pohjoiskärjen tuntumassa, noin 50 cm korkeammalla kuin veden pinta padon harjalla. Pohja samassa kohdassa on 1,5 metriä padon harjaa alempana. Selitys vedenpinnan asettumiselle padon harjaa selkeästi korkeammalle on uoman kapeus ja pohjan kallion muodostama kynnys, jotka yhdessä padottavat yläpuolelta virtaavaa vettä. Samasta syystä vettä on riittänyt myös itähaaraan, jonka niska on länsihaaran niskaakin ylempänä.

K. R. von Willebrandin mittaustulokset Vanhankaupunginkosken ja Pikkukosken väliseltä alueelta vuodelta 1898. Mittausten jälkeen etenkin Pikkukoskea muokattiin rankasti uoman tulvatorjuntatöissä (lue lisää täältä). Ote asiakirjasta Förslag till upprensning af Wanda å emellan Gammelstads fors - Lillfors, uppgjordt år 1898. Helsingin kaupunginarkisto.

Länsihaaran niska asettuu samojen mittaustietojen perusteella melko tarkalleen joen haarautumiskohtaan noin 130 metriä padon harjasta ylävirtaan, missä joen pohja on padon harjan tasolla (6,11 metriä merenpinnan yläpuolella vuoden 1898 tilanteessa). Kun tähän lukuun lisätään padon alapuolinen koskipätkä, joka on pituudeltaan noin 120 metriä (nykyisin tätä jaksoa on osin louhittu kanavamaiseksi), saadaan länsihaaran yhtenäisen kosken kokonaispituudeksi 250 metriä. Mittaustulos on toki vain vanhoihin asiakirjoihin perustuva laskelma, mutta olisi helposti tarkistettavissa uusilla tutkimuksilla.

Mittauksia on joella viime aikoina tehtykin ja niiden tulokset pääosin tukevat historiallisten lähteiden antamaa kuvaa. Niistä on tosin mahdollista tehdä myös tulkinta, että koskesta saattaisi nykytilanteessa, niin haluttaessa, muodostua jopa paljon yllä kuvattua pitempikin koski (ks. julkaistuja kaikuluotauksen tuloksia täältä).

Kirjallisuus

Yrjölä, Sakke 2015. Vantaanjoen alajuoksun pohjamuodot yllättävät. Kalastus 2/2015. http://issuu.com/krookmedia/docs/kalastus215/41

Aleksis Kivi ja kolme Vantaankoskea. Missä kansalliskirjailijamme oikein kalasti?

“Ensimäisinä ylioppilaswuosina oleskeli Alexis Stenwall wielä paljon kodossaan. Hän(en) sanotaan tähän aikaan yhä enemmän yksinäisyyttä rakastaneen. Metsissä hän mielellään käyskeli Tapion wiljaa tawoittamassa, milloin tuliluikulla, milloin pauloilla ja satimilla. Lähellä kotokyläänsä on Wantaankoski. Sen partaalle hän teki lehtimajan, jossa hän istui mietiskellen ja kirjoitellen. Oli hän kernas kalan ja krawun pyyntöihin ja koskessa hän usein wäänteli kiwilohkareita, rakastaen tuota weden salamielistä kohinaa.”

Näin kertoi Aleksis Kiven (eli Stenvallin, s. 10. lokakuuta 1834 Nurmijärvi – k. 31. joulukuuta 1872 Tuusula) ystävä ja tukija Eliel Aspelin (myöh Aspelin-Haapkylä) esitelmässään Pohjalaisten vuosijuhlassa 9. marraskuuta 1872, vain reilu kuukausi ennen kirjailijan kuolemaa. On kuitenkin yleisesti tiedossa, että Aleksis Kivi eli nuoruutensa Nurmijärven Palojoen kylässä eli ei lähelläkään nykyistä Vantaankoskea. Sekoittiko Aspelin paikkoja ja paikannimiä? Vai tarkoittiko hän jotakin muuta Vantaanjoen, eli Vantaan, koskea? Missä kalastelu ja kivien kääntely oikein tapahtui?

Kolme Vantaankoskea

“Vandringen från Vandaforsens flugfiskarstränder genom vassen till ön som ligger i Gammelstadsviken tar inte mer än 10 minuter.”

Jos Vantaanjokea lähtee nousemaan suulta ylävirtaan, tulee ensimmäinen Vantaankoskena tunnettu koski vastaan hyvin pian. Tämä koski tunnettiin tosin myös nimellä Helsinginkoski ja nykyisin nimellä Vanhankaupunginkoski (Helsingfors/Gammelstadsfors). Kuten esimerkiksi yllä olevasta viime elokuun Hufvudstadsbladetista löytyvästä tekstipätkästä näkyy, koskesta käytetään edelleenkin satunnaisesti nimeä Vantaankoski, erityisesti ruotsinkielinen Vandaforsen tuntuu istuvan monen suuhun paremmin kuin kankeampi Gammelstadsforsen. Vanhankaupunginkoski sijaitsee kuitenkin jokivartta seuraillen noin 40 kilometrin päässä Palojoelta, joten täällä Aleksis Kivi tuskin kosken kiviä käänteli.

Helsinki. Vanta koski. - Helsingifors. Vanda fors. Osaa Vanhankaupunginkosken itähaarasta 1800-1900-luvun vaihteen tienoilla esittävä postikortti

Nykyisin paremmin Vantaankoskena tunnettu koski sijaitsee Vantaalla, Vantaanjokivartta alavirtaan seuraillen noin 25 kilometrin päässä Palojoelta, joten aivan lähellä Kiven kotonurkkia ei senkään voi sanoa olevan. Nimi Vantaankoski alkaa täällä esiintyä vanhemman nimen Qvarnbacka fors/Kvarnbacka fors rinnalla kuitenkin vasta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Kvarnbacka (Myllymäki) sijaitsee kosken länsipuolella, kun taas 1500-luvulla koski tunnettiin nimellä Winitefors sen itäpuolella sijaitsevan Vinikby:n (Vantaan Viinikkala) eli 1500-luvun Vinitby:n mukaan. Vaikuttaa siltä, että Vantaankoski tuli kosken nimeksi sen rannalla sijainneen masuunin vuoksi, joka puolestaan sai nimensä 1830-40-lukujen taitteessa vieressä virranneen joen mukaan. Helsingfors Tidningar (18.11.1840) mm. kirjoitti masuunista näin:

“Wid Wanda, hwilket namn denna masugn i anseende till sitt läge wid Wanda å erhållit, åro, utom sjäfwa den helt och hållet af tegel uppförde masugnen…”

Nykyisen Vantaankosken nimi Aleksis Kiven nuoruudessa oli siis vielä Qvarnbackafors, mutta Aspelinin esitelmän aikaan sen nimi oli jo vähitellen muuttumassa. Kosken ravut saivat siis kaikella todennäköisyydellä täälläkin olla rauhassa nuoren Aleksis Stenvallin pyydöiltä.

Kvarnbacka fors. Nykyisen Vantaankosken yläosa vuonna 1896 laaditussa ja Kansallisarkistossa säilytettävässä kartassa. Kehä III kulkee Vantaanjoen yli melko tarkkaan kuvassa näkyvän kivikkoisen virtapaikan kohdalla.

Kolmas Vantaankoski Vantaanjoella eroaa kahdesta edellisestä siinä, että sen nimeä ei 1800-1900-lukujen kartoilta enää löydä. Muutamassa 1700-luvun kartassa nimi kuitenkin mainitaan, ja se onkin selkeästi vanhin Vantaanjoen Vantaankoskista. Ei liene epäilystä, että tämä Wandakoski sopii parhaiten paikaksi, missä nuori Aleksis Kivi vietti aikaansa, milloin kalastellen, milloin lehtimajassa mietiskellen, milloin kosken kohinaa kuunnellen.

Wandakoski, nykyinen Boffinkoski, 1750-luvun kartassa (ks. tarkemmin alla). Kansallisarkisto.

Paikka on vain reilun kilometrin päässä Kiven syntymäkodista Palojoen kylässä. Tuntemattomasta syystä kosken nimi häviää kartoilta, ja 1800-1900-luvun kartoissa koski on vailla nimeä. Kenties kartantekijät eivät halunneet aiheuttaa sekaannuksia alempana joessa olleisiin Vantaankoskiin? Paikkakunnalla kosken nimeksi on nykyään vaihtunut Boffinkoski, nimi jonka alkuperä on jäänyt itselleni hämärän peittoon. Palojoen kylässä Vantaanjoessa sijainnut koski on kuitenkin mitä ilmeisimmin vielä Aleksis Kiven elinaikana tunnettu nimellä Wanda fors. Kosken itä- ja koillispuolella kartoista puolestaan löytyy Wantaankorpi, nimi, jonka nykyisin vallitsevan käsityksen mukaan arvellaan olevan suorassa yhteydessä koko Vantaanjoen nimen alkuperään. Mikä oli ensin: koski, joki vai korpimaa? Nykyisin Vantaankorpi on pääosin Nukarin kylän aluetta.

Yhdistävä tekijä näille kolmelle Vantaankoskelle on, että Vantaanjoen vedet ovat kohisseet kaikkien kolmen kautta matkallaan mereen. Samoin Nukarinkoskella syntynyt lohi joutuu nousemaan kaikkien kolmen läpi päästäkseen Nukarinkoskeen “Nukarin tammen*” alapuolelle kutemaan:

“TUOMAS. Pois tieltä! Sinä olit tuomari, minä olen pyöveli, ja lakimme täyttyköön. Alas kiveltä ilman armoa, mies!

LAURI. Kuin sysitukki Nukarin tammesta alas. Heleijaa!”

Aleksis Kiven kalaretket ja nämä Seitsemän veljeksen sanat muistuttavat siis myös siitä, että Vantaanjoki on kokonaisuus, jolla on pitkä ja monipolvinen kulttuurihistoria. Siinä missä Nukarin ja Palojoen virtapaikoissa syntyneet vaelluskalat pyrkivät kaikkien nykyisten ja entisten Vantaankoskien kautta takaisin synnyinsijoilleen lisääntymään, voi Nukarin tammen ylittänyt sysitukki kulkea niiden kaikkien kautta lopulta mereen. Joen luonnosta ja kulttuuriperinnöstä puhuttaessa jokea ei pitäisikään käsitellä pieninä osina tai yksittäisinä koskina, vaan koko vesistö pitää käsittää kokonaisuutena ja osiensa summana.

*tammi = damm = pato

Kirjallisuus

Aspelin, E. 1872. Runoilija Alexis Kiwi. Esitelmä pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872. Kirjallinen kuukauslehti N:o 10 ja 11, 1872.

Geometrisk Charta öfver Gammelstads ån med dess Forsar. Belägen uti Nylands Lähn Raseborgs östra och Borgo härader samt Nurmijärvi och Hellsing Sochnar. Författad Åren 1757, 1758 et 1760. Kansallisarkisto.

Kiwi, A. 1958. Seitsemän veljestä - Kertomus. WSOY.

Nimettömien alueiden nimeäminen, Länsi-Vantaa (Kaupunginosat 10-41, Linnainen - Viinikkala). www.vantaansanomat.fi/sites/default/files/nimettomat_alueet.doc

Petterson, T. 2016. Stadens lungor andas tjärdoft och saltstänk. Hufvudstasbladet 28.8.2016. https://www.hbl.fi/artikel/stadens-lungor-andas-tjardoft-och-saltstank/

SLS: Finlandssvenska bebyggelsenamn, VINIKBY Helsinge, Nyland, senare Vanda. http://bebyggelsenamn.sls.fi/bebyggelsenamn/1918/vinikby-vanda/

Vanhankaupunginkosken pato ja kulttuurin suojelu - yksinkertainen yhtälökö?

Vanhankaupunginkosken padon avaamista kaloille on käsitelty Helsingin päätäntäelimissä nyt jo yli kaksi vuotta ja purkualoitteen ympärillä käytävä keskustelu on vallannut myös lehdistä merkittävän määrän palstatilaa. 

Näissä keskusteluissa padon avaamiseen tähtäävät näkemykset on toisaalta leimattu kalamiesten pyrkimyksiksi tuhota kulttuurihistoriaa kalapaikan takia, toisaalta keskustelun sanotaan olevan myös luonnonsuojelijoiden ja kulttuurin suojelijoiden välinen kiista. 

Vanhankaupunginkosken pato ja Vantaan vaakuna

Patokysymys on kuitenkin paljon näitä vastakkainasetteluja monitahoisempi ja ei koske yksin Helsinkiä tai Vanhankaupunginkoskea. Avasin tätä yhdeltä taholta tänään 2.1. 2017 Helsingin Sanomissa julkaistussa kirjoituksessani:

Päivän lehti 2.1.2017    |   Mielipide

Padon suojeleminen ei yksin edistä kulttuurin suojelua

Vantaanjoen vaelluskaloihin liittyvä historia on tuhansia vuosia patoamisen historiaa pitempi.

Julkaistu: 2.1. 2:00

KIMMO OKSANEN hahmotteli kirjoituksessaan (HS 27.12.) Vanhankaupunginkosken padon muodostaman ongelman luonnon ja kulttuurin väliseksi kiistaksi. Näkö­kulma on liian yksinkertaistava. Patojen suojelu kulttuurikohteina on helppo kyseenalaistaa, ja maailmalla niitä siksi myös puretaan.

VAELLUSKALAT – etenkin lohi, taimen ja siika – ovat olleet merkittävä osa suomalaista kulttuuria jo ammoisista ajoista. Vaikka ne ovat luontokappaleita, niiden kulttuurinen merkitys on helppo todentaa. Esimerkiksi Suomen kuntien vaakunoista tusinassa esiintyy ­vaelluskala. Joukossa on muun ­muassa Vantaa, jonka vaakunan kultainen lohenpyrstö noudattelee pitkälti Helsingin kaupungin 1500-luvun sinettiä. ­Vaelluskalat olivatkin yksi syy sille, että kaupunki alun perin perustettiin Helsinginkosken kruununkalastamon viereen.

Kun keskitytään pelkästään patoon, unohtuu helposti, että Vantaanjoen vaelluskaloihin liittyvä historia on tuhansia vuosia patoamisen historiaa ­pitempi, ei vain Vanhan­kaupunginkoskella vaan koko Vantaanjoen vesistöalueella.

KUTEN monen 1800–1900-luvun padon kohdalla Suomessa myös Vanhankaupunginkosken patoaminen tapahtui ilman ­vesilupaa ja vastoin lakia. Viimeistään 1400-luvulta periytyvän lain mukaan jokea ei saanut padota niin, että kalan kulku estyy. Tällä haluttiin turvata kulttuurisesti ja taloudellisesti merkittävien vaelluskalojen pyynti ja pääsy kutualueilleen.

Lain rikkomista ja jokien ­patoamista katsottiin yleisesti läpi sormien, koska patoja pidettiin teollistumisen kannalta välttämättöminä.

Samalla kuitenkin vaellus­kalajoet pilattiin ja niihin liit­tyvän kulttuurin häviäminen ­alkoi.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa vaelluskalat ovat Suomessa uhanalaisia – osin jopa äärimmäisen uhanalaisia – mutta kulttuurin suojelussa helposti keskitytään virtavesiluontoa haittaavien rakenteiden suojeluun. Vantaanjoellakin samat padot, jotka aikoinaan edes­auttoivat vaelluskalakantojen romahtamista, estävät nykyisin niiden elvyttämistä.

VAIKKA varhaisen teollisuuden muistomerkkien suojeleminen on tärkeää, patojen ei pitäisi kulttuurin suojelussakaan ajaa vaelluskalojen edelle. Teollisuusympäristön arvo säilyy, vaikka tie vaelluskaloille avattaisiin. Vaelluskalat ovat sen sijaan vaarassa hävitä kokonaan.

Mikael A. Manninen

filosofian tohtori, kulttuurintutkija

Helsinki